Jotain sanottavaa!
Masennus on psykiatrinen sairaus, joka häiritsee päivittäistä elämää. Se ei ole sairastuneen omaa syytä eikä välttämättä kenenkään tai minkään yksittäisen tekijän aiheuttama vaan se voi johtua monesta eri seikasta. Yleisimpinä näistä on pidetty esimerkiksi heikkoa sosiaalista tukea, yhteiskunnan raskailta tuntuvia odotuksia, stressiä ja unen puutetta.
Elämänmuutosten, niin kielteisten kuin joskus jopa myönteistenkin on todettu altistavan masennukselle.
Murrosikä hormoni muutoksineen voi laukaista joillekin nuorille lievän pitkittyneen epävarmuuden tunteen ja masennuksen kaltaisen tilan, mikä on yleensä aivan normaalia, mutta jos tällöin nuori vielä kokee muita vastoinkäymisiä, on olemassa riski todelliseen masentumiseen.
Kun on jatkuva paine selviytyä ihmissuhteiden, työn, koulun, omien pyrkimysten ja tarpeiden, tunteiden, lapsuuden ja kanssaihmisten asettamien odotusten ristivedosta niin, että pärjäisi, tuottaisi ja kehittyisi ihmisen yksinkertaisesti täytyy joskus hakea omaa aikaa ja pysähtyä. Kun tähän ei ole mahdollisuutta, ihminen masentuu.
Masennus on paljon monimuotoisempi, kuin se yleensä ymmärretään. Se on etenkin tätä aikaa kuvaava oire, joka saa voimaa siitä, että maailma ja yksilöt ottavat entistä kovemmin mittaa toisistaan.
Viimeaikoina masentuneet ja syrjäytyneet nuoret ovat saaneetkin paljon huomiota lehdissä ja nettikirjoituksissa. Monestikin tähän korostuneeseen ilmiöön on etsitty syitä kotoa ja kouluista. Se on aivan totta, että nämä ovat ihmisen ja varsinkin nuoren tukipesiä joihin pitäisi vankkumattomasti pystyä luottamaan. Samoin, kuin ystävät, harrastukset ja oma itsensä. Harvoin näin kuitenkaan on, mutta siinä vaiheessa, kun nuori on jo masentunut ja eristäytynyt näiden seikkojen ja vikapesäkkeen etsiminen pitäisi jättää nuorelle itselleen, kun aika siihen on kypsä. Ei heti ensimmäisenä alkaa kaivamaan ja etsimään sitä masentuneen näkökannalta, syyllistä, hänen omasta lähipiiristään ja tukiverkostaan. Se jos jokin saa apua hakevan nuoren kavahtamaan kauemmas auttajista, eristäytymään lisää ja salailemaan. Kun heti ensikättelyssä vieras ihminen alkaa tenttaamaan omasta perheestä, ystävistä ja koulunkäynnistä ei luottamusta tule syntymään. Nuori on arka ja usein pelkää kaiken kertomansa lopulta päätyvän vanhempiensa tai muiden tahojen korviin, eikä siis uskalla suutaan avata.
Nuorille ja mielestäni kaikille avun hakemisesta pitäisi tehdä ehdottomasti helpompaa ja sympaattisempaa. Kun joutuu monen eritahon kautta hakemaan esimerkiksi keskusteluapua kynnys uskaltaa nousee suunnattomasti. Varsinkin, kun puhumaan ei samalle ammattiauttajalle yleensä kovin montaa kertaa pääse. Avun haku prosessi on todella pitkä ja vaivalloinen. Kun avun hakia laitetaan puolen vuoden jonotuslistalle ja heitellään taholta toiselle niin että joka toinen kerta saa aloittaa kaiken alusta uupuu masentunut ja turhautunut ihminen yhä vain lisää. Tämä taas usein johtaa hoidon keskeyttämiseen. Eristäytyminen yhteiskunnasta jatkuu.
Jos apua hakeva otettaisiin heti ensimmäisellä kerralla tosissaan ilman ennakkoluuloja ja vähättelyä tai suurentelua masennuksesta nopea toipuminen olisi huomattavasti todennäköisempää. Kun masentunut saa itse määrätä puhumisen ja mahdollisen lääkityksen tahdin ilman painostusta tai taholta taholle heittelyä, luottamus syntyy ja ajallaan päästään todellisiin, kipeisiin asioihin, jotka nimenomaan ovat niitä jotka täytyy käsitellä ja selvittää. Harvoin masentunut osaa itsekään sanoa miksi on masentunut ja tuntee huonoa omaatuntoa olotilasta jota ei ymmärrä tai koe hyväksyttäväksi. Tämä aiheuttaa itseinhoa ja tarvetta peitellä todellisia tunteitaan. Tässä juuri tarvittaisiin sympatiaa, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä auttaa ihmistä hänen omilla ehdoillaan. On turhaa antaa nuorten syrjäytyä ja kokea suunnattomia häpeän ja kelvottomuuden tunteita, jotka vielä masennuksesta parannuttuaankin tulevat vaikuttamaan ihmiseen, kun se voidaan hyväksyvällä ja kärsivällisellä asenteella lähestulkoon estää.
Mielenterveys palvelut ja avun saaminen on tehty aivan äärettömän vaikeaksi, kun sen nimenomaan avun hakijan tilanteessa tulisi olla helposti saatavilla ilman mitään todisteluja olemassa olevista ongelmista.
Kun joku hakee apua niin silloin sitä pitäisi olla tarjolla heti, eikä puolen vuoden päästä.
Säästäisi paljolta!